rakastu jo elämään

Pilalla

2010-03-27T12:46:00.002+02:00

Eräs tuttuni on sanonut lukevansa näitä tekstejä, ja siitä syystä lopetan nyt kirjoittamisen. Jääköön vanhat jutut näkyville, hän on varmaan kuitenkin lukenut ne jo.

Nautin tästä todella, mutta ei voi mitään. Hei hei.

"Vittu mutsi!" Silja 13v.

2010-03-13T21:17:00.006+02:00

Leivoin äidin kanssa monta tuntia tänään ja se oli ihanaa! Voi myös olla, että ne tunnit sisälsivät muutaman hassun kiusallisen hetken, kun keskustelunpahasemme oli ajautumassa lapsien kasvatukseen. Onneksi tunnemme toisemme tarpeeksi hyvin voidaksemme välttää pienetkin viittaukset omaan äiti-tytär suhteeseemme. Seuraukset olisivat uskoakseni fataalit, parisuhdeongelmistä kun jonkinlainen tabu on perheessämme syntynyt.

Jopa silloin, kun oli se aika vuodesta kun isä on humalassa - venemessut, ah sitä suomalaisen ujon kaljanhajuisen testosteronin määrää - ja hän alkoi keskustelemaan minun ja Martin kanssa Martin ja tämän isän ja tämän isän suhteesta (Martin isä kun on radiotoimittaja ja teki taannoin jutun isäsuhteestaan), pyrin tahtomattani kiertelemään kaikkein laimeimpiakin kysymyksiä. "No Silja, onko meillä mitään selvittämättömiä asioita täällä meillä? Eeei isä eeei.. Me vaan ollaan tällasii." Pelästyin reaktiotani hieman, sillä olen aina ollut avoimen kommunikaation puolella ja olen ajoittain kärsinytkin siitä, ettei keskustelu perheemme kesken suju. Olinpa vaan repinyt haavat auki ja sanonut suoraan sanottavani! Mutta ei, sehän olisi ollut kiusallista...

Martin perheessä ihailen erityisesti osapuolten keskustelutaitoa. Vaikka hänen vahempansa ovatkin omilla tavoillaan täysin pähkähulluja, (sanoo tylsästä perusperheestä kotoisin oleva ahdistukseen toisinaan hukkuva ailahtelevaisuuden ja ymmärryksen maailmanmestari) ovat he kuitenkin ehkä järkeenkäyvimpiä ihmisiä. Ja juuri siitä syystä, etteivät he pidättele mitään ja ovat täysin avoimesti täysin omia itsiään. Ja mitä Martin isän vaimoon tulee, hän on minulle ehkä tähän päivään mennessä selkein naisihanne. Hullu mikä hullu, mutta aivan älyttömän selkeä, järjestelmällinen ja iloinen ihminen.

Tahdon selventää, että termit "pähkähullu" ja "hullu" erotettuna pähkästä tai itsenäisenä, ovat täysin subjektiivisia ja kertovat vain kuinka allekirjoittanut on elänyt värikkäänä ja aina vähän sinä "outona lampaana" mustavalkoisen vapaan kasvatuksen parissa.

Tänään tosin kun äidin kanssa puuhastelin, olin tuntevani jonkinlaisen uuden tyynen yhteyden häneen. Sellaisen, joka sanoo, että Silja on kuvitellut kaiken etäisyyden tämän ja äitinsä välille, ja että kaikki se kireys on ollut koko ajan Siljan päässä ja että äiti on kokoajan ollut läsnä odottelemassa sitä hetkeä milloin Silja tulisi taas juttelemaan hänelle murrosikähormonihuudon sijasta. Tunnen itseni hölmöksi ja vapaaksi. Äiti! Minun on ollut ikävä sinua!

Vaikka olen varma, että kaikki se spekulointi äidin suhteen minkä kanssa olen paininut, oltaisiin voitu välttää keskusteluilla, en ole katkera enkä vihainen, sillä tiedän äidin motiivin olla hiljaa: hän ei halunnut puuttua. Hänen omat vanhempansa nimittäin kielsivät äidiltä lähes kaiken siihen asti kunnes tämä muutti kotoa pois. Lisäksi he olivat todella köyhiä. Ymmärrän, että äiti todella toivoo minulle parasta mahdollista, mutta keinot ovat olleet hieman väärät. No, mutta. Jokainen sukupolvi toivoo oppivansa vanhempiensa virheistä. Minä ainakin aion jutella lapsieni kanssa! (Kuopuksiani myöten. Minä olen kolmesta lapsesta nuorin, saattaa myös olla, ettei äiti enää jaksanut painia kanssani samoista asioista mistä veljieni kanssa! Aika suloinen ajatus.)

Tässä iässä vanhemmat alkavat olla kamalan mielenkiintoisia.

Aikaa post-penkkarit

2010-02-22T13:28:00.004+02:00

Penkinpainajaiskarkelot oli aivan upeat. Rekan selässä jokaiseen kiipesi tunne, kuinka tänään olemme kaupungin omistajia. Ja mehän olimme. Minä, vajaat viisikymmentä luokkatoveriani ja muut Helsingin abinkuvatukset omistimme kaiken.

Huomaan, miten minun on usein vaikeaa kuvailla jälkeen päin tilanteita, joissa olen ollut todella onnellinen. Teen sen toisinaan vastentahtoisestikin, jopa pakolla. Kertomukseni saattaa rikkoa todellisen tunteen ja tilanteen, ja kun tulevaisuudessa yritän asiaa muistella, tulee mieleeni vain se, miten sitä itse kuvailin. Parempaa on syleillä aikaan liittyvää musiikkia, tuoksuja, ääniä, muistikuvia ja ilmeitä. Surulliset ajat kun taas muuttaa kertomuksiksi, on niitä jälkeen päin mukavampi tarkastella: kuin tarinoina, joilla on opetus.

Siltikin, olivat penkkarit ihan huippukiva kokemus. Olivat, vaikka huippuhyvään humalaan pääsinkin vasta baarista lähdettyä.

(Vaikka seuraavaksi kuvaamani tilanteen kanssa joku muu olisi lähtötietojenkin perusteella toiminut täysin eri tavalla, toivon, ettette tuomitse minua. Kyseessä olevaan surkeaan kohtaukseen johtivat useat seikat, ja olematta itse läpikäymässäni tarinassa koko ajan mukana, ei kukaan täysin minun toimiani voi ymmärtää. Haluan kuitenkin jakaa tämän ja samalla käsitellä asiaa itseni kanssa.) Kaksi päivää myöhemmin minä jätin Martin. Kymmenen tuntia eron jälkeen olimme jälleen yhdessä.

Yöllä minuun iski suuri varmuus siitä, kuinka olen todella saanut tarpeekseni. Että en halua enää olla tässä suhteessa mukana. Kuinka saan jatkuvasti ahdistuskohtauksia ja miten en pääse masennuksesta eroon niin kauan kun olen tässä suhteessa. "Olis parempi jos nyt lähtisin. Ei tarttis enää pelätä." Martti itki kuin pieni väsynyt lapsi jonka äiti on jättämässä tämän tarhaan. Nyyhkytys oli lohdutonta ja ääni katkonaista. Pojan silmissä oli epätoivoinen anova katse: "älä vaan mene" ja tämän kädet ojentuivat minua kohti vuoroin kainosti hipaisten omiani, vuoroin raivokkaasti vetäen minut Marttiin kiinni. Tilanne jatkui niin kauan, etten päässyt enää lähtemään kotiin, vaan minun oli jäätävä Martin luo yöksi.

Aamulla ajelehtiessani unen ja hereilläolon välillä huomasin Martin katselevan minua. Kun lopulta kunnolla heräsin, kuulin miten hän itki viereisessä huoneessa, ja miten hänen äitinsä oli myös kotona ja hereillä. "Kertoisit mikä on", kuulin tämän sanovan surullisesti. Martti vastasi itkun lomasta jotain, tapaan "ei mitää, itkettää vaan" ja meni alakertaan kellariin ollakseen yksin. Nousin, puin päälle ja seurasin. Hänen äitinsä vaikeroi perääni: "Ette kai te oo eroomassa...?", kun pelokkaasti askelsin kylmät rappuset itkuisen rakkaani luo.

Puimme parisuhdettamme, eroa vaihtoehtona ja yhteistä menneisyyttämme ja mahdollista lähitulevaisuuttamme ja päätimme jatkaa. Jälkeen päin kaikki, ihan kaikki välillämme on ollut paremmin. Puhumme jälleen. Nauramme yhdessä jälleen. Ymmärrämme toisiamme jälleen. Kaikki on ikään kuin alussa, paitsi että rakkaus välillämme on jo valmista.

Tuo sovinnon päivä oli aivan upea mahtava ihana aurinkoisina pakkassäineen, ja Martin pikkuveli kera tyttöystävänsä poti wanhojen tanssien jälkeistä krapulaa. Lisäksi Martin äiti vauhkosi ihanalla pulputtavalla äänellään miten "aivan käsittämättömän upea" Vilman uusi vauva, siis kummipoikani on, jonka siis oli tavannut edellisenä päivänä.

Voi, nyt tuo minun ihana makailee kuumeessa ja ehkä vähän humaloissa (kaksi viimeisintä iltaa putkeen ollut ryypiskelemässä todella vähillä yöunilla) tuossa sängylläni, ja äsken houreen läpi onnistui muodostamaan - vaikka maailman pienimmällä ja surkealla äänellä - sanat: "Haluaisin rakastella sinua."

Raivotusta jälleen oman itsen tärkeydestä

2010-02-15T22:34:00.003+02:00

Minä rakastan pulppuilevia ja pitkiä keskusteluja - miten vain, vaikka syvällisesti hassuista asioista, hassusti syvällisistä asioista - ja epäonnekseni olen niistä jäänyt viime aikoina ihan liikaa paitsi.

Mutta tajusin taas tämän arkisen pienen itsestäänselvyyden ihanuuden! Kiitos kuuluu jälleen kerran elämäni ehkä mielenkiintoisimmalle miehelle, eli Miskalle, parhaalle kaverilleni. Keskustelumme kesti korkeintaan noin vartin, mutta oli hedelmällisimpiä mitä olen piiiiiitkään aikaan kokenut. Puhuimme Miskan ja tämän tyttöystävän hamaan tulevaisuuteen hiipivästä erosta, jonka yhteydessä Miska toivoo saavansa osan identiteettiään takaisin. Vaikka tällä hetkellä hän ei näe sitä edes kovin todennäköisenä, siis identiteettilöytöään.

Miska kokee pääpiirteittäin samoja asioita kuin minä, hän on vaan vielä enemmän lost kuin minä - minkä en tajunnut todellakaan olevan mahdollista.

Keskustelun seurauksena olin koko loppu päivän tyyni ja puhelias, ja toivoin saavuttavani myös Martin kanssa jonllain tavalla samankaltaisen juttelutuokion. Sepä ei ottanut tuulta siipiensä alle, vaan päädyin yksinpuheluun. Ja turhauduin. Parin tunnin kuluttua surkeaksi yritykseksi osoittautuneesta esityksestäni otin asian (turhan jyrkästi) esille ja sitten sitä taas puitiin monet tunnit erilaisia parisuhdeongelmia. Tilanne oli ihan perseestä, mutta terveellinen, jälleen kerran.

Minun tulee ajatella tästä lähin enemmän itseäni.

Kuten aikaisemmin olen todennut, huono kokemukseni parisuhteista ja miehistä vaikeuttaa jokapäiväistä elämääni niin kauan kunnes opin todella vain olemaan. Olemaan kuin en olisikaan. Sillä fakta on edelleen ja todellakin se, että Martti on hyvä mies ja meillä on hyvä. Mutta kun minulla on jokaisen tekemiseni taustalla ajatus Martista ja meistä, en saa kunnolla haluaamani otetta mistään, en tunteista, en ystävistä, en elämän pikkuisista onnista, enkä itsestäni saatika sitten Martista.

Haluan voimaa pureutua omiini ja muitten ongelmiin.
Voimaa keskittyä elämään.
Rakkauteen.
Ystäviin.

Vittu onnellisuuteen.

Tie siihen olen, niin klisee-life-coach-jenkki-bullshit-ulosteenjauhamimiseltä kuin kuullostaakin, minä itse.

U-käännös

2010-02-10T17:36:00.002+02:00

Olen masentunut ja minulla on syömishäiriö.
Ups.

Ei ne ongelmat johtuneetkaan parisuhteesta.

Onni hiipii luokseni

2010-01-21T23:05:00.002+02:00

Prosessi on tapahtunut hyvin nopeasti. Viimeisen parin päivän aikana olen käynyt todella kovaa ajatustyötä ja tällä hetkellä todella tunnen kulkevani onnea kohti. Olin tänään Miskan (paras miespuolinen ystäväni ja myös Martin sydänystävä) kanssa ja joimme kahteen pekkaan viinipullon. Vietimme monta ihanaa keskustelun täytteistä tuntia yhdessä, ja kun hän lähti tyttöystävänsä luo, menin minä tapaamaan Viiviä. Istuimme Viivin kanssa William K:ssä yhden tuopin ja parin tunnin ajan ja puhuimme mekin asiat halki jälleen kerran.

Lyhyestä virsi kaunis. Elämä tuntuu taas nauravan kanssani. Ymmärrän sen jälleen: niin monta syytä olla onnellinen. Yhden mainitakseni, tähän maahan syntyy kohta taas yksi syy minun olla valittamatta. Yksi rakkaimmista naisistani, Vilma saa näinä päivinä pojan. Kummipoikani.

Rakkaimmalle viholliselleni

2010-01-21T00:09:00.004+02:00

(Kirje eräälle minkä haluaisin, mutta en ikinä uskaltaisi lähettää)

Hei rakkaani!
Missä sinä olet ollut? Olet kuin hävinnyt vuosien mittaan elämästäni, jota olit todella iso osa vielä kun olin lapsi. Minulle kuuluu nykyään kohtalaisen hyvää, mutta ymmärtänet että näin naiseksi tulemisen kynnyksellä koen ajoittain suuriakin ahdistuksen tunteita... Koit varmaan itsekin samankaltaisia asioita minun ikäisenä, olemme kuitenkin pohjimmiltamme niin samanlaisia!

Minulta loppuu ihan kohta koulu. Olen siis jo lukiossa, kuten varmaan tiedätkin. Tulevaisuus pelottaa minua todella paljon, mutta yritän suhtautua siihen avoimin mielin ja positiivisesti, kuten sinä aina minua olet opettanutkin.

Haluaisin puhua kanssasi. Sopisiko se sinulle? Koen olevani toisinaan todella eksyksissä sen takia, ettet tunnu olemaan valmis vastaanottamaan ajatuksiani. Haluaisin puhua kanssasi aikuistumisesta ja naiseksi tulemisesta. Haluaisin puhua sinun kanssasi poikaystävästäni Martista. Hän oli se muusikkopoika, sanoit että hän on mukava.

Oikeastaan haluisin kysyä sinulta, että miksi olet oikein hävinnyt? En oikein musta tarkkaan, mutta välimme taisivat alkaa tulehtua suunnilleen silloin kun minulle tuli murrosikä. Sen alkamistä seuranneina teinivuosina et enää ollut henkisellä tasolla elämässäni lainkaan. Et halannut minua, vaikka minulla oli sydänsuruja etkä kysellyt mitään. Ehkä tarkoituksesi oli olla tunkeilematta elämääni, mutta minä koin sen todellisena hylkäyksenä. Enkä uskaltanut puhua siitä. Vaikka olit aina paikalla, et ollut koskaan läsnä.

En voisi olla sinulle oikeasti vihainen, sillä ajattelen sinua joka päivä, kaipaan syliisi joka päivä, haluaisin puhua sinulle joka päivä, ja rakastan sinua joka päivä. Tein sinulle tanka-runon. Tiesitkö, että pidän runoista?

Elän tänäänkin
vain oman ja itseni
seurassa. Kaipaan
sinua, sillä olen
sinusta tullut.

Rakkaudella tyttäresi

Satunnaisia oloja satunnaisina päivinä

2010-01-20T23:39:00.002+02:00

"Miten niin koko ajan huono olo? Ootko sit teeskennelly kaikki naurut ja hymyt?" Ei en ole. Ei ole koko ajan paha olla. On vaan niin helpompi yleistää koko elämä yhdeksi surkeaksi köntiksi kuin alkaa erittelemään surun tunteita joiden alkuperää tai ajankohtaa ei enää muista. Ei mikään varsinainen asia laukaise niitä tunteita, ne vaan tulevat. Kerronpa miksi.

Minulla ei ole kokemusta siitä, millaista on olla parisuhteessa ja samalla onnellinen oma itsensä.

En ole oppinut sitä mistään, ja siksi vaikka minulla on nyt itselleni mitä sopivin poika en osaa olla onnellinen. Edellisen kundin kanssa ero oli hyvä ratkaisu, koska hän ei todellakaan enää ollut minulle hyvä. Nyt olen Martin kanssa - täysin erilaisen miehen, täydellisen minulle - ja silti tunnen että minun täytyy erota. Mutta nyt tiedän, ettei se ole mikään ratkaisu. Se olisi lyhytaikainen helpotus. Seuraavan poikaystävän kanssa kohtaisin varmasti samat ongelmat, joten NYT on aika ommella haavat umpeen.

Monet ystävistäni ovat sitä mieltä, että olemme vain liikaa yhdessä, ja allekirjoitan kyllä väitteen. Mutta ymmärrättekö sen, kuinka vaikea noinkin yksinkertainen asia on toteuttaa ihmiselle, joka on tottunut elämään (ja vielä pahempi: ajattelemaankin...) äärimmäisen mustavalkoisesti? Näen tavallaan vain kaksi reittiä:
- Olen koko ajan Martin kanssa
- En ole lainkaan Martin kanssa
Nykyään ystävien tapaaminen vaatii kauheasti ponnisteluja. Tänäänkin minun piti tavata erästä miespuolista ystävääni juuri juttelun ja selvittelyn merkeissä, mutta peruin sen peläten, että tämä kehottaa minua eroamaan Martista, sättisi minua poissaoloni takia tai muuten osoittaisi ettei olekaan enää kiinnostunut mitä minulle enää kuuluu. Peruin tapaamisen ja nyt kadun. Olisin todella tarvinnut sitä.

Pahinta rakastuneissa on, ettei tunteen vallassa enää näe muita kuin vain sen yhden. Tai anteeksi, en halua yleistää, sanoisin pikemminkin siis että pahinta minussa rakastuneena on, että unohdan muut ihmiseni joksikin aikaa ja jälkeen päin saan todella kärsiä siitä. Nyt alan haalia rakkaitani takaisin. Haluan minun naiseni, minun armaat ystäväni takaisin.

Vaikka nyt olen suuren surun vallassa, voin vain sanoa että olen mennyt todella parempaan suuntaan. Ennen kun olin surullinen, en ollut oikeasti surullinen, vaan vaan eksyksissä ja ahdistunut ja todella peloissani. Eilen kun nukkumaan käydessä aloin itkemään, itkin todella pitkään ja lohduttomasti pidellen samaan aikaan itseäni henkisesti syleilyssä: tietämyksessä, että tämä on nyt surua, ja minulla on syy olla surullinen. Itku ei ollut ahdistuneen ihmisen räpiköintiä olemassaolon rajoilla, vaan selkeää surullista itkua. Jälkeen päin olo oli ihanan raukea ja.....melkein onnellinen?

Täytynee pahoitella tekstin epäselvyyttä, olen aika tunteen tuiskeessa tällä hetkellä.

Äeerh

2010-01-12T14:29:00.003+02:00

Pakko... käydä... koulu... loppuun..!
PAKKO... LUKEA... KIRJOITUKSIIN..!!

Olisi paljon helpompaa jos voisin tai pystyisin painamaan koko hemmetin elämän pois päältä kirjotusten loppuun asti. Jos olisin oikeasti päättänyt lukea ja vain lukea, olisi paljon vähemmän häiriötekijöitä. Läppäri komeroon, puhelin kiinni, kynä käteen ja kirjat syliin. Stressi vähentyisi merkittävästi kun saisin oikeasti jotain aikaiseksikin enkä vain suunnittelisi asioiden aikaan saamista.

Tauolle Martti, urheilu, vanhemmat, ystävät ja BLOGGAAMINEN.

Totuus ei pala tulessakaan

2010-01-11T00:09:00.001+02:00

En ole ikinä eläissäni ihaillut mitään niin paljon kuin totuutta. Totuus on aliarvostettu asia nyky-yhteiskunnassamme, ja sitä kaunistellaan ja vääristellään ja jokaisella on oma käsitys siitä mikä totta oikeasti on. Ymmärrän, että vaikka kuinka yritän suhtautua totuuteen objektiivisesti, oma näkemykseni on aina oma näkemykseni. Joissain asioissa, niissä, mihin todella koko sydämestään uskoo, on taas hyvä olla tinkimätön.

Kaunis nainen on aina estetiikan historian ajan täysin erilainen kuin tavallinen nainen. Ennen kun ei ollut varaa ruokaan, palvottiin uhkeutta. Nykyään kun osa yhteiskunnasta on sairaalloisen lihava, on ihanteellista olla täysin vastakohta. Sotaisat antiikin kreikkalaiset palvoivat seesteisiä ja inhimillisiä jumalia! Kansasta mahdollisimman eriävä kauneusihanne on se oikea. Näin on, en tiedä miksi.

Nykyään kauneusihanne on paitsi kammottavan epärealistinen, myös läsnä kaikkialla ja oletettu tavoite. Joka tv-kanavalla, elokuvassa, ja erityisesti mainoksissa on selvä viesti siitä että nykyajan naisen tulee olla muodikas, laiha ja seksikäs. Koko kansan pakkomielle seksikkyyteen on jopa varhaistanut nuorten tyttöjen kypsymistä. Tytöillä on koko ajan vähemmän ja vähemmän aikaa olla lapsi, ja heille tuputetaan pakkoa olla kaunis jo ennen murrosikää, ja iän myötä ulkonäköpaineet kasvavat entisestään.

Tilanne kauneusihanteen suhteen on loputtomalta tuntuva oravanpyörä. Jokainen tietää, että mallit kuvissa ovat liian laihoja, mutta silti pitää heitä yleisesti kauniina.

Totuus mediasta on, että naiset ovat pelkkiä epärealistisia kuvia ja aiheuttavat ja kasvattavat ryhmäpaineita, mutta yksikään yhtiö ei poista seksiä mainoksista, ellei kyseessä juuri ole tällaista viestiä eteenpäin vievä kampanja. Totuus todellisesta naisesta on, että jokainen itsevarma nainen on seksikäs, eikä laihuus tee naisesta todellisuudessa yhtään seksikkäämpää, kuin runsaasta. Väärän kuvan omaksuminen on tänä päivänä erittäin yleistä, ja siinä on kyse länsimaalaisen maailman sairaalloisesta himosta väärää ihmiskuvaa kohtaan.

Vouhotusta etinyyliestradiolista

2010-01-08T11:05:00.006+02:00

Arvasin että tähän ollaan taas matkalla: nukuin juuri ja juuri sen verran pommiin, ettei muka enää kannata lähteä tunnille, ja kun tulisi aika lähteä seuraavalle, iskee pakottava hällä väliä -fiilis. En viitsi en jaksa en uskalla, vaikka haluaisin. Koulumotivaation puute vai pelko ulkomaailmaa kohtaan? Lie hippusen molempia, järki kuitenkin haluaisi nauraa koko asialle.

Toiseen aiheeseen. Sen kolmen kuukauden ajan jolloin viimeksi e-pillereitä nassuun pistelin (ennen kuin ymmärsin todella minkälainen itkuinen raivohullu psykoosipesä minusta niiden takia tuli) kerkesin jossain määrin oikeasti kadottaa osia itsestäni. Muistan kuurin alussa pystyneeni hallitsemaan mielialojen vaihteluja jotenkin, mutta jo ensimmäisen kuukauden jälkeen olin täysin niiden vietävissä. Oma persoonani katosi miltei olemattomiin. Nykyäänkään en osaa selittää kuka silloin olin, kun en muista ajasta mitään: olin hormonitötsyissä.

Martille asialla ei ole sinänsä merkitystä, sillä hän tajusi koko ajan, etteivät raivonpuuskat kuuluneet persoonaani ja nyt hoidon ollessa ohi hän voi vain huokaista helpotuksesta. Minkä minäkin toivoisin voivani tehdä. Kuten viime kerralla kun lopetin e-pillerit. Olin juuri täyttämässä 17 ja pääsemässä pois huonosta suhteesta. Silloin oma raivoton itseni tuli esiin saman tien ja suhteen loppuessa sain tupla-annoksen voimaa. Hehkuin elämää ja onnea. Tällä kertaa, vaikka kuuri kestikin vain sen kolme kuukautta, siinä missä viime kerralla yli vuoden, tilanne tuntuu olevan todella surkeampi. Klimaksia itseensä palautumisesta ei tullut ollenkaan ja nyt vain katselen hämmentyneenä ympärilleni, että tätäkö se on koko ajan vain ollutkin?

Muistan nimittäin minkälainen olin ennen kuuria ja nykyisen suhteen alussa. Olin voimakas, itsenäinen, rento tyttö ja tein aivan tismalleen juuri niin miten minä itse halusin. Kuurin lähestyessä loppuaan odotin saavani tämän takaisin. Ei se tullut. Olen epävarma, kärsin perkeleenmoisista alemmuuskomplekseista enkä tunne edes vartaloani omakseni.

Pikkuinen fakta: E-PILLERIT OVAT KAMALAA MYRKKYÄ. Ne sopivat HARVOILLE. Enkä itsekään tuolloin 16-vuotiaana tajunnut sitä ennen kuin niiden syömisen lopetin. Yhtäkkiä ei enää vituttanutkaan! Tyhmä olin kun aloin sen hullunmyllyn uudestaan, vaikkakin ihan kokeilumielessä. Se yksi huono päätös on tilapäisesti pilannut luonteeni ja eksyttänyt minut ennen niin selkeältä omalta polultani. En ennen tuntenut sellaisia asioita kuin itseinho, ahdistus, läskiangsti ja satunnaiset itkuraivokohtaukset ja näistä asioista minulle tuli arkipäivää. Hulluutta? Indeed.

Pieni välihuomautus, upeaa huomata miten järkevältä asiat pikku hiljaa alkavat kirjoituksen myötä tuntua.

Etäisyys ja kofeiiniin liikakäyttö astuu kuvaan

2010-01-07T15:16:00.000+02:00

Kuten jo arvelinkin, vaikeinta itselleni tässä elämänkorjausprojektissa oman paikkani löytämisen lisäksi on etäisyyden otto Martista. Tila tuli yhtäkkisenä helpotuksena, mutta hymyn värittämien huokausten ohella kimppuuni hyökkäsi pienen pieni yksinäisyys. Eilen kun Martti lähti meiltä kotiin (kyllä, asumme erillämme vaikka olemme olleet JO VIISI KUUKAUTTA YHDESSÄ) ensimmäinen tunne oli onni, hyvä olo ja äärimmäisen positiivinen tunne tulevasta. Kuitenkin kun sängyssä loikoillessani tartuin tottuneesti puhelimeeni aloittaakseni perinteisen iltasiirapin (tiedätte kyllä, päivän viimeiset tekstiviestit tyyliin "Onko hyvä olo kullalla? Hyvää yötä rakas!" - kyllä, hyvin kuvottavaa) tajusin, että hei, hommaan kuuluu jättää jätkä oikeasti rauhaan. Puhelin äkkiä pois lähettyviltä ja seurauksena orvon surkimuksen olo, jonka seurauksena taas suurempi himo ottaa Marttiin yhteys. Melatoniini nassuun, lempikirja kouraan ja väkisinnautinto yksin nukkumisesta.

Uni tuli kolmen aikaan aamulla, herätys seitsemältä. Tämän jälkeen tapahtuivat seuraavat ilmiöt: pahantuulinen Silja, suurenmoiset silmäpussit, kylmä suihku ja paljon kahvia. Aamu oli mitä mainioin väkivaltaisine lumipyryineen kaikkineen. Lisäksi bussimatkalla tajusin lukeneeni ryhmänopettajan tekstiviestin väärin, jonka seurauksena olin koulumatkalla kesäajassa. Eli pirun myöhässä. Ei siinä voinut kun nauraa omalle surkealle pikku aamudemonilleen ja lähettää Martille tekstivi.... Vai saanko lähettää? Pysähdyin parin pysäkinvälin punnitsemaan argumentteja siitä, onko tämä nyt ihan oikein tilanteeseen nähden. Päädyin siihen, että kun kerta missasin eilisen iltasössötyksen, on tällainen vähemmän-turha-mutta-silti-aika-turha tekstailu ihan rooger. Kun vastaus oli lempeä ja kiva, tajusin että tällainen oikeutusten laskeminen on aika hassua ja päätin suhtautua "etäisyyteemme" täysin rennosti.

Emme me toisistamme eroon pääsisi vaikka päättäisimme katkaista yhteydet kokonaan, käymmä nimittäin samaa koulua. Valmistumiseen on tosin enää viisi kuukautta, joten sen jälkeen saattaakin etäisyys todella kaivautua välillemme ihan väkisinkin. Mutta en pohdi sitä nyt, olo on liian valoisa.

Koulupäivä (eli tunnin yksin istuskelu istuskelutilassa myöhästymisen takia, kemiantunti ykkösvuosilaisten kanssa, kahden tunnin hyppytunti, ruokailu, ja tekstitaidontunti) oli tosin aika kummallinen. Olin koko päivän aivan saaterin väsynyt, mutta sydämeni hakkasi ja kikattelin kuin 15-vuotias ekaa kertaa pikkuhumalassa. Liikaa sitä kahvia. Martille olin suht tyly, sillä hänen naamansa nyt vain ärsytti, piste. Se, että hän ei suunnilleen edes moikannut minua kun tapasimme ja oli huomaamatta minua muutenkin sai kolmisen tuntia nukkuneen kofeiiniväkevän naisen ärsyyntymään itseensä ihan hyvin. Kun lähdin kotiin, en edes heipannut häntä, hah! Onpa mukavaa olla vähän narttu välillä typeristä syistä.

Minun on saatava tehdä tänään jatkuvasti jotain, muuten nukahdan. Otetaanpa kahvit ja tehdäänpä ihanat rästitehtävät ja mennään vaikkapa kaverin kanssa leffaan että jaksaa sitten yöllä nukkua.

Alun loppu

2010-01-07T00:07:00.001+02:00

Olen ollut Martin kanssa viisi kuukautta yhdessä. Tätä ennenkin Martti on ollut rakastunut minuun ja hän tavoitteli minua sinnikkäästi noin kahdeksan kuukauden ajan, jonka jälkeen "annoin periksi" ja rakastuin itsekin. Rakastuin ennen kaikkea Martin ehdottomaan rehellisyyteen ja suorasanaisuuteen.

Meillä on ollut jonkin aikaa ristiriitoja, joista on puhuttu, niitä on yritetty selvittää ja usein olemmekin joissain määrin joihinkin ratkaisuihin päädytty. Minulle on kuitenkin lähes poikkeuksetta joka kerta jäänyt jotain hampaankoloon, nainen kun olen, väärinymmärretty kun olen, ei-niin-keskustelutaitoinen kun olen. Viimeiset kolme viikkoa, siis koko loman ajan olemme olleet yhdessä (kirjaimellisesti, jatkuvasti samassa tilassa joka ikisen minuutin) ja kuten arvata saattaa, ei se päättynyt ongelmitta.

Yritän kirjoittaa mahdollisimman lyhyesti ja selkeästi, sillä tilanteeseen johti monet seikat eivätkä nekään kaikessa yksinkertaisuudessaan ole _lainkaan_ yksiselitteisiä.

Minun ongelmani on, että omaan suht lyhyen pinnan ja toisinaan tulistun ihan hölmöistä asioista. Tähän on helppo puuttua, mutta tämän lisäksi olen tavallaan kadottanut oman itseni, joka johtaa äärimmäisen huonoon itsetuntoon niin henkisen minäni, kuin myös fyysisen olemuksen kannalta. Tähän on johtanut monet monet asiat, kuten syyskuun alussa aloittamani kolmen kuukauden e-pillerikuuri ja ystävien vähäinen tapaaminen.

Martin ongelma on (joskin kohtelias ja asiallinen ja TIEDOSTAMATON) verbaalinen päällekäyvyys. Hän ei ota huomioon toisen näkökulmaa, koska itse laatii täysin järkeenkäyvän ja hyvän teorian sille, mikä ikinä onkaan ongelma. Käytännössä tämä ilmenee niin, että Martti puhuu kauan, jonka jälkeen minulle jää vain sanottavaksi: joo, olet oikeassa. Toinen hänen vioistaan on fyysisen läsnäolon puute. Hän ei hali, ei pusi eikä juuri koskaan näytä pienin elein miten paljon rakastaa.

Yhteinen ongelmamme on kertakaikkiaan se, että olemme liikaa yhdessä! Niin kamalan kliseistä ja inhottavaa kuin se onkin.

Edellämainitut asiat saattavat kuullostaa erittäin helpoilta ja selkeiltä käsitellä, mutta arvatkaapas minkälainen henkinen rääkki on saatu käydä läpi sen puolesta, että todellakin ymmärrämme molemmat mistä on kyse. Me olemme nyt todistaneet toistemme pahaa oloa, ahdistusta, hampaiden kiristelyä ja itkuakin päästäksemme tähän pisteeseen missä olemme nyt. Ja miten huojentunut voi tyttö olla! Se, että rakkaus välillämme on ehdotonta ja todella, siis todella haluamme olla yhdessä, on saanut meidät molemmat kuvittelemaan että suhde polkee omalla painollaan ja ongelmat poistuvat vain sivuuttamalla ne. Vaikka tiedossani on koko ajan ollut, että Martti on loistava ihminen ja että oikeasti meillä kuuluu olla hyvä yhdessä, juuri se tekee suhteestamme aika ajoin todella vaikeaa.

Puhuimme eilen muutamat pääkohdat selväksi, siis paukutimme toisillemme järkeä päähän. Selkeäksi riidaksi sitä voisi kutsua, mutta vielä eilen ei päästy mihinkään sopimuksiin. Puhuimme siitä, miten jään paitsi huomiosta, tunnen oloni huonoimmaksi ihmiseksi ikinä ja miten kovat paineet minulla parisuhteessa ja koko helvetin elämässä on, sekä siitä miten Martti saattaa vahingossa dominoida minua. Ilma kuitenkin puhdistui merkittävästi, ja riidan jälkeen päädyimme sänkyyn. "Sillee." Tämä teki todella hyvää, olo illan jälkeen oli hieman vapautuneempi ja olin positiivinen.

Meillä oli tänään tosi ihana päivä yhdessä, olimme taas pikkuisen parempia. Mutta koska sopimuksiin ei oltu vielä päästy, olin vielä hieman jännittynyt. Katselimme yhdessä telkkarista roskaa ja aina välillä käännyin katsomaan Marttia josko hän pystyisi lukemaan ajatukseni ja suukottaisi minua. Niin yleensä kävi, god bless him, mutta lemmenkipeydeltäni äidyin lässyttelemään ja söpöilemään vähän turhankin paljon, jolloin Martti heitti pienen ja mitättömän vitsin vastalahjaksi. Jotenkin tällä tavalla:
- Mut mä rakastan sua kulta, oot mun oma.
- Niih. Voi.

Pikkuisten tavujen pikkuisen väärän äänensävyn voima tuntui raskaalta kuin maailmantuska ja tunsin yhtäkkiä miten silmäni kostuivat enkä voinut estää itkun tuloa. Vikisin kyynelten lomasta jotain Martin ilkeydestä ja poika-parka hätääntyi saman tien. Hän alkoi pyydellä anteeksi ja halasi. Tajusin saman tien miten typerä reaktioni oli, mutten saanut äänettömiä kyyneliä loppumaan. Olin kerta kaikkiaan saanut tarpeekseni. Martti ymmärsi heti miten vaikea asia minulle oli, kun pienen kaskun voimasta reagoin noin. Tuon episodin jälkeen istuimme jutellen kaksi tuntia.

Kuulkaa, se teki hyvää. Keskustelu oli tasa-arvoinen, aidosti, kerrankin! Martti kiinnitti huomiota sanavalintoihinsa ja keskittyi kuuntelemaan myös minua. Minä kun olen oppinut vain kuuntelemaan häntä. Pähkinän kuoressa eilinen ja tämän päiväinen menisi näin: eilen nostettiin kissat pöydälle ja tänään sovittiin miten ne koulutetaan.

Yksi pääkohdistä oli, että minun on alettava kokoamaan itseäni ja ajatuksiani konkreettisilla teoilla. Päätin ryhtyä kirjoittamaan ja laittamaan asioita muistiin. Tavoite on, että kirjoitus tulee olemaan aktiivista ja että pyrin käsittelemään suhdettamme ja ylipäätään elämääni pienissä paloissa. Tätä toki teen Martin ja ystävieni kanssa, mutta nimettömänä vaiheittainen avautuminen tuntuu siinä ohella loistavalta lisältä. Jos blogiani kukaan koskaan tulee lukemaan, toivon että muut seurustelevat nuoret pystyisivät jollain tavalla samaistumaan minuun ja saavan voimaa teksteistäni.

Olen ollut hukassa monen kuukauden, nyt lähden etsimään itseäni löytääkseni sen taas.
Onnea