Pilalla

Eräs tuttuni on sanonut lukevansa näitä tekstejä, ja siitä syystä lopetan nyt kirjoittamisen. Jääköön vanhat jutut näkyville, hän on varmaan kuitenkin lukenut ne jo.

Nautin tästä todella, mutta ei voi mitään. Hei hei.

"Vittu mutsi!" Silja 13v.

Leivoin äidin kanssa monta tuntia tänään ja se oli ihanaa! Voi myös olla, että ne tunnit sisälsivät muutaman hassun kiusallisen hetken, kun keskustelunpahasemme oli ajautumassa lapsien kasvatukseen. Onneksi tunnemme toisemme tarpeeksi hyvin voidaksemme välttää pienetkin viittaukset omaan äiti-tytär suhteeseemme. Seuraukset olisivat uskoakseni fataalit, parisuhdeongelmistä kun jonkinlainen tabu on perheessämme syntynyt.

Jopa silloin, kun oli se aika vuodesta kun isä on humalassa - venemessut, ah sitä suomalaisen ujon kaljanhajuisen testosteronin määrää - ja hän alkoi keskustelemaan minun ja Martin kanssa Martin ja tämän isän ja tämän isän suhteesta (Martin isä kun on radiotoimittaja ja teki taannoin jutun isäsuhteestaan), pyrin tahtomattani kiertelemään kaikkein laimeimpiakin kysymyksiä. "No Silja, onko meillä mitään selvittämättömiä asioita täällä meillä? Eeei isä eeei.. Me vaan ollaan tällasii." Pelästyin reaktiotani hieman, sillä olen aina ollut avoimen kommunikaation puolella ja olen ajoittain kärsinytkin siitä, ettei keskustelu perheemme kesken suju. Olinpa vaan repinyt haavat auki ja sanonut suoraan sanottavani! Mutta ei, sehän olisi ollut kiusallista...

Martin perheessä ihailen erityisesti osapuolten keskustelutaitoa. Vaikka hänen vahempansa ovatkin omilla tavoillaan täysin pähkähulluja, (sanoo tylsästä perusperheestä kotoisin oleva ahdistukseen toisinaan hukkuva ailahtelevaisuuden ja ymmärryksen maailmanmestari) ovat he kuitenkin ehkä järkeenkäyvimpiä ihmisiä. Ja juuri siitä syystä, etteivät he pidättele mitään ja ovat täysin avoimesti täysin omia itsiään. Ja mitä Martin isän vaimoon tulee, hän on minulle ehkä tähän päivään mennessä selkein naisihanne. Hullu mikä hullu, mutta aivan älyttömän selkeä, järjestelmällinen ja iloinen ihminen.

Tahdon selventää, että termit "pähkähullu" ja "hullu" erotettuna pähkästä tai itsenäisenä, ovat täysin subjektiivisia ja kertovat vain kuinka allekirjoittanut on elänyt värikkäänä ja aina vähän sinä "outona lampaana" mustavalkoisen vapaan kasvatuksen parissa.

Tänään tosin kun äidin kanssa puuhastelin, olin tuntevani jonkinlaisen uuden tyynen yhteyden häneen. Sellaisen, joka sanoo, että Silja on kuvitellut kaiken etäisyyden tämän ja äitinsä välille, ja että kaikki se kireys on ollut koko ajan Siljan päässä ja että äiti on kokoajan ollut läsnä odottelemassa sitä hetkeä milloin Silja tulisi taas juttelemaan hänelle murrosikähormonihuudon sijasta. Tunnen itseni hölmöksi ja vapaaksi. Äiti! Minun on ollut ikävä sinua!

Vaikka olen varma, että kaikki se spekulointi äidin suhteen minkä kanssa olen paininut, oltaisiin voitu välttää keskusteluilla, en ole katkera enkä vihainen, sillä tiedän äidin motiivin olla hiljaa: hän ei halunnut puuttua. Hänen omat vanhempansa nimittäin kielsivät äidiltä lähes kaiken siihen asti kunnes tämä muutti kotoa pois. Lisäksi he olivat todella köyhiä. Ymmärrän, että äiti todella toivoo minulle parasta mahdollista, mutta keinot ovat olleet hieman väärät. No, mutta. Jokainen sukupolvi toivoo oppivansa vanhempiensa virheistä. Minä ainakin aion jutella lapsieni kanssa! (Kuopuksiani myöten. Minä olen kolmesta lapsesta nuorin, saattaa myös olla, ettei äiti enää jaksanut painia kanssani samoista asioista mistä veljieni kanssa! Aika suloinen ajatus.)

Tässä iässä vanhemmat alkavat olla kamalan mielenkiintoisia.

Aikaa post-penkkarit

Penkinpainajaiskarkelot oli aivan upeat. Rekan selässä jokaiseen kiipesi tunne, kuinka tänään olemme kaupungin omistajia. Ja mehän olimme. Minä, vajaat viisikymmentä luokkatoveriani ja muut Helsingin abinkuvatukset omistimme kaiken.

Huomaan, miten minun on usein vaikeaa kuvailla jälkeen päin tilanteita, joissa olen ollut todella onnellinen. Teen sen toisinaan vastentahtoisestikin, jopa pakolla. Kertomukseni saattaa rikkoa todellisen tunteen ja tilanteen, ja kun tulevaisuudessa yritän asiaa muistella, tulee mieleeni vain se, miten sitä itse kuvailin. Parempaa on syleillä aikaan liittyvää musiikkia, tuoksuja, ääniä, muistikuvia ja ilmeitä. Surulliset ajat kun taas muuttaa kertomuksiksi, on niitä jälkeen päin mukavampi tarkastella: kuin tarinoina, joilla on opetus.

Siltikin, olivat penkkarit ihan huippukiva kokemus. Olivat, vaikka huippuhyvään humalaan pääsinkin vasta baarista lähdettyä.

(Vaikka seuraavaksi kuvaamani tilanteen kanssa joku muu olisi lähtötietojenkin perusteella toiminut täysin eri tavalla, toivon, ettette tuomitse minua. Kyseessä olevaan surkeaan kohtaukseen johtivat useat seikat, ja olematta itse läpikäymässäni tarinassa koko ajan mukana, ei kukaan täysin minun toimiani voi ymmärtää. Haluan kuitenkin jakaa tämän ja samalla käsitellä asiaa itseni kanssa.) Kaksi päivää myöhemmin minä jätin Martin. Kymmenen tuntia eron jälkeen olimme jälleen yhdessä.

Yöllä minuun iski suuri varmuus siitä, kuinka olen todella saanut tarpeekseni. Että en halua enää olla tässä suhteessa mukana. Kuinka saan jatkuvasti ahdistuskohtauksia ja miten en pääse masennuksesta eroon niin kauan kun olen tässä suhteessa. "Olis parempi jos nyt lähtisin. Ei tarttis enää pelätä." Martti itki kuin pieni väsynyt lapsi jonka äiti on jättämässä tämän tarhaan. Nyyhkytys oli lohdutonta ja ääni katkonaista. Pojan silmissä oli epätoivoinen anova katse: "älä vaan mene" ja tämän kädet ojentuivat minua kohti vuoroin kainosti hipaisten omiani, vuoroin raivokkaasti vetäen minut Marttiin kiinni. Tilanne jatkui niin kauan, etten päässyt enää lähtemään kotiin, vaan minun oli jäätävä Martin luo yöksi.

Aamulla ajelehtiessani unen ja hereilläolon välillä huomasin Martin katselevan minua. Kun lopulta kunnolla heräsin, kuulin miten hän itki viereisessä huoneessa, ja miten hänen äitinsä oli myös kotona ja hereillä. "Kertoisit mikä on", kuulin tämän sanovan surullisesti. Martti vastasi itkun lomasta jotain, tapaan "ei mitää, itkettää vaan" ja meni alakertaan kellariin ollakseen yksin. Nousin, puin päälle ja seurasin. Hänen äitinsä vaikeroi perääni: "Ette kai te oo eroomassa...?", kun pelokkaasti askelsin kylmät rappuset itkuisen rakkaani luo.

Puimme parisuhdettamme, eroa vaihtoehtona ja yhteistä menneisyyttämme ja mahdollista lähitulevaisuuttamme ja päätimme jatkaa. Jälkeen päin kaikki, ihan kaikki välillämme on ollut paremmin. Puhumme jälleen. Nauramme yhdessä jälleen. Ymmärrämme toisiamme jälleen. Kaikki on ikään kuin alussa, paitsi että rakkaus välillämme on jo valmista.

Tuo sovinnon päivä oli aivan upea mahtava ihana aurinkoisina pakkassäineen, ja Martin pikkuveli kera tyttöystävänsä poti wanhojen tanssien jälkeistä krapulaa. Lisäksi Martin äiti vauhkosi ihanalla pulputtavalla äänellään miten "aivan käsittämättömän upea" Vilman uusi vauva, siis kummipoikani on, jonka siis oli tavannut edellisenä päivänä.

Voi, nyt tuo minun ihana makailee kuumeessa ja ehkä vähän humaloissa (kaksi viimeisintä iltaa putkeen ollut ryypiskelemässä todella vähillä yöunilla) tuossa sängylläni, ja äsken houreen läpi onnistui muodostamaan - vaikka maailman pienimmällä ja surkealla äänellä - sanat: "Haluaisin rakastella sinua."

Raivotusta jälleen oman itsen tärkeydestä

Minä rakastan pulppuilevia ja pitkiä keskusteluja - miten vain, vaikka syvällisesti hassuista asioista, hassusti syvällisistä asioista - ja epäonnekseni olen niistä jäänyt viime aikoina ihan liikaa paitsi.

Mutta tajusin taas tämän arkisen pienen itsestäänselvyyden ihanuuden! Kiitos kuuluu jälleen kerran elämäni ehkä mielenkiintoisimmalle miehelle, eli Miskalle, parhaalle kaverilleni. Keskustelumme kesti korkeintaan noin vartin, mutta oli hedelmällisimpiä mitä olen piiiiiitkään aikaan kokenut. Puhuimme Miskan ja tämän tyttöystävän hamaan tulevaisuuteen hiipivästä erosta, jonka yhteydessä Miska toivoo saavansa osan identiteettiään takaisin. Vaikka tällä hetkellä hän ei näe sitä edes kovin todennäköisenä, siis identiteettilöytöään.

Miska kokee pääpiirteittäin samoja asioita kuin minä, hän on vaan vielä enemmän lost kuin minä - minkä en tajunnut todellakaan olevan mahdollista.

Keskustelun seurauksena olin koko loppu päivän tyyni ja puhelias, ja toivoin saavuttavani myös Martin kanssa jonllain tavalla samankaltaisen juttelutuokion. Sepä ei ottanut tuulta siipiensä alle, vaan päädyin yksinpuheluun. Ja turhauduin. Parin tunnin kuluttua surkeaksi yritykseksi osoittautuneesta esityksestäni otin asian (turhan jyrkästi) esille ja sitten sitä taas puitiin monet tunnit erilaisia parisuhdeongelmia. Tilanne oli ihan perseestä, mutta terveellinen, jälleen kerran.

Minun tulee ajatella tästä lähin enemmän itseäni.

Kuten aikaisemmin olen todennut, huono kokemukseni parisuhteista ja miehistä vaikeuttaa jokapäiväistä elämääni niin kauan kunnes opin todella vain olemaan. Olemaan kuin en olisikaan. Sillä fakta on edelleen ja todellakin se, että Martti on hyvä mies ja meillä on hyvä. Mutta kun minulla on jokaisen tekemiseni taustalla ajatus Martista ja meistä, en saa kunnolla haluaamani otetta mistään, en tunteista, en ystävistä, en elämän pikkuisista onnista, enkä itsestäni saatika sitten Martista.

Haluan voimaa pureutua omiini ja muitten ongelmiin.
Voimaa keskittyä elämään.
Rakkauteen.
Ystäviin.

Vittu onnellisuuteen.

Tie siihen olen, niin klisee-life-coach-jenkki-bullshit-ulosteenjauhamimiseltä kuin kuullostaakin, minä itse.

U-käännös

Olen masentunut ja minulla on syömishäiriö.
Ups.

Ei ne ongelmat johtuneetkaan parisuhteesta.

Onni hiipii luokseni

Prosessi on tapahtunut hyvin nopeasti. Viimeisen parin päivän aikana olen käynyt todella kovaa ajatustyötä ja tällä hetkellä todella tunnen kulkevani onnea kohti. Olin tänään Miskan (paras miespuolinen ystäväni ja myös Martin sydänystävä) kanssa ja joimme kahteen pekkaan viinipullon. Vietimme monta ihanaa keskustelun täytteistä tuntia yhdessä, ja kun hän lähti tyttöystävänsä luo, menin minä tapaamaan Viiviä. Istuimme Viivin kanssa William K:ssä yhden tuopin ja parin tunnin ajan ja puhuimme mekin asiat halki jälleen kerran.

Lyhyestä virsi kaunis. Elämä tuntuu taas nauravan kanssani. Ymmärrän sen jälleen: niin monta syytä olla onnellinen. Yhden mainitakseni, tähän maahan syntyy kohta taas yksi syy minun olla valittamatta. Yksi rakkaimmista naisistani, Vilma saa näinä päivinä pojan. Kummipoikani.

Rakkaimmalle viholliselleni

(Kirje eräälle minkä haluaisin, mutta en ikinä uskaltaisi lähettää)


Hei rakkaani!
Missä sinä olet ollut? Olet kuin hävinnyt vuosien mittaan elämästäni, jota olit todella iso osa vielä kun olin lapsi. Minulle kuuluu nykyään kohtalaisen hyvää, mutta ymmärtänet että näin naiseksi tulemisen kynnyksellä koen ajoittain suuriakin ahdistuksen tunteita... Koit varmaan itsekin samankaltaisia asioita minun ikäisenä, olemme kuitenkin pohjimmiltamme niin samanlaisia!

Minulta loppuu ihan kohta koulu. Olen siis jo lukiossa, kuten varmaan tiedätkin. Tulevaisuus pelottaa minua todella paljon, mutta yritän suhtautua siihen avoimin mielin ja positiivisesti, kuten sinä aina minua olet opettanutkin.

Haluaisin puhua kanssasi. Sopisiko se sinulle? Koen olevani toisinaan todella eksyksissä sen takia, ettet tunnu olemaan valmis vastaanottamaan ajatuksiani. Haluaisin puhua kanssasi aikuistumisesta ja naiseksi tulemisesta. Haluaisin puhua sinun kanssasi poikaystävästäni Martista. Hän oli se muusikkopoika, sanoit että hän on mukava.

Oikeastaan haluisin kysyä sinulta, että miksi olet oikein hävinnyt? En oikein musta tarkkaan, mutta välimme taisivat alkaa tulehtua suunnilleen silloin kun minulle tuli murrosikä. Sen alkamistä seuranneina teinivuosina et enää ollut henkisellä tasolla elämässäni lainkaan. Et halannut minua, vaikka minulla oli sydänsuruja etkä kysellyt mitään. Ehkä tarkoituksesi oli olla tunkeilematta elämääni, mutta minä koin sen todellisena hylkäyksenä. Enkä uskaltanut puhua siitä. Vaikka olit aina paikalla, et ollut koskaan läsnä.

En voisi olla sinulle oikeasti vihainen, sillä ajattelen sinua joka päivä, kaipaan syliisi joka päivä, haluaisin puhua sinulle joka päivä, ja rakastan sinua joka päivä. Tein sinulle tanka-runon. Tiesitkö, että pidän runoista?

Elän tänäänkin
vain oman ja itseni
seurassa. Kaipaan
sinua, sillä olen
sinusta tullut.

Rakkaudella tyttäresi

Satunnaisia oloja satunnaisina päivinä

"Miten niin koko ajan huono olo? Ootko sit teeskennelly kaikki naurut ja hymyt?" Ei en ole. Ei ole koko ajan paha olla. On vaan niin helpompi yleistää koko elämä yhdeksi surkeaksi köntiksi kuin alkaa erittelemään surun tunteita joiden alkuperää tai ajankohtaa ei enää muista. Ei mikään varsinainen asia laukaise niitä tunteita, ne vaan tulevat. Kerronpa miksi.

Minulla ei ole kokemusta siitä, millaista on olla parisuhteessa ja samalla onnellinen oma itsensä.

En ole oppinut sitä mistään, ja siksi vaikka minulla on nyt itselleni mitä sopivin poika en osaa olla onnellinen. Edellisen kundin kanssa ero oli hyvä ratkaisu, koska hän ei todellakaan enää ollut minulle hyvä. Nyt olen Martin kanssa - täysin erilaisen miehen, täydellisen minulle - ja silti tunnen että minun täytyy erota. Mutta nyt tiedän, ettei se ole mikään ratkaisu. Se olisi lyhytaikainen helpotus. Seuraavan poikaystävän kanssa kohtaisin varmasti samat ongelmat, joten NYT on aika ommella haavat umpeen.

Monet ystävistäni ovat sitä mieltä, että olemme vain liikaa yhdessä, ja allekirjoitan kyllä väitteen. Mutta ymmärrättekö sen, kuinka vaikea noinkin yksinkertainen asia on toteuttaa ihmiselle, joka on tottunut elämään (ja vielä pahempi: ajattelemaankin...) äärimmäisen mustavalkoisesti? Näen tavallaan vain kaksi reittiä:
- Olen koko ajan Martin kanssa
- En ole lainkaan Martin kanssa
Nykyään ystävien tapaaminen vaatii kauheasti ponnisteluja. Tänäänkin minun piti tavata erästä miespuolista ystävääni juuri juttelun ja selvittelyn merkeissä, mutta peruin sen peläten, että tämä kehottaa minua eroamaan Martista, sättisi minua poissaoloni takia tai muuten osoittaisi ettei olekaan enää kiinnostunut mitä minulle enää kuuluu. Peruin tapaamisen ja nyt kadun. Olisin todella tarvinnut sitä.

Pahinta rakastuneissa on, ettei tunteen vallassa enää näe muita kuin vain sen yhden. Tai anteeksi, en halua yleistää, sanoisin pikemminkin siis että pahinta minussa rakastuneena on, että unohdan muut ihmiseni joksikin aikaa ja jälkeen päin saan todella kärsiä siitä. Nyt alan haalia rakkaitani takaisin. Haluan minun naiseni, minun armaat ystäväni takaisin.

Vaikka nyt olen suuren surun vallassa, voin vain sanoa että olen mennyt todella parempaan suuntaan. Ennen kun olin surullinen, en ollut oikeasti surullinen, vaan vaan eksyksissä ja ahdistunut ja todella peloissani. Eilen kun nukkumaan käydessä aloin itkemään, itkin todella pitkään ja lohduttomasti pidellen samaan aikaan itseäni henkisesti syleilyssä: tietämyksessä, että tämä on nyt surua, ja minulla on syy olla surullinen. Itku ei ollut ahdistuneen ihmisen räpiköintiä olemassaolon rajoilla, vaan selkeää surullista itkua. Jälkeen päin olo oli ihanan raukea ja.....melkein onnellinen?


Täytynee pahoitella tekstin epäselvyyttä, olen aika tunteen tuiskeessa tällä hetkellä.

Äeerh

Pakko... käydä... koulu... loppuun..!
PAKKO... LUKEA... KIRJOITUKSIIN..!!

Olisi paljon helpompaa jos voisin tai pystyisin painamaan koko hemmetin elämän pois päältä kirjotusten loppuun asti. Jos olisin oikeasti päättänyt lukea ja vain lukea, olisi paljon vähemmän häiriötekijöitä. Läppäri komeroon, puhelin kiinni, kynä käteen ja kirjat syliin. Stressi vähentyisi merkittävästi kun saisin oikeasti jotain aikaiseksikin enkä vain suunnittelisi asioiden aikaan saamista.

Tauolle Martti, urheilu, vanhemmat, ystävät ja BLOGGAAMINEN.

Totuus ei pala tulessakaan

En ole ikinä eläissäni ihaillut mitään niin paljon kuin totuutta. Totuus on aliarvostettu asia nyky-yhteiskunnassamme, ja sitä kaunistellaan ja vääristellään ja jokaisella on oma käsitys siitä mikä totta oikeasti on. Ymmärrän, että vaikka kuinka yritän suhtautua totuuteen objektiivisesti, oma näkemykseni on aina oma näkemykseni. Joissain asioissa, niissä, mihin todella koko sydämestään uskoo, on taas hyvä olla tinkimätön.

Kaunis nainen on aina estetiikan historian ajan täysin erilainen kuin tavallinen nainen. Ennen kun ei ollut varaa ruokaan, palvottiin uhkeutta. Nykyään kun osa yhteiskunnasta on sairaalloisen lihava, on ihanteellista olla täysin vastakohta. Sotaisat antiikin kreikkalaiset palvoivat seesteisiä ja inhimillisiä jumalia! Kansasta mahdollisimman eriävä kauneusihanne on se oikea. Näin on, en tiedä miksi.

Nykyään kauneusihanne on paitsi kammottavan epärealistinen, myös läsnä kaikkialla ja oletettu tavoite. Joka tv-kanavalla, elokuvassa, ja erityisesti mainoksissa on selvä viesti siitä että nykyajan naisen tulee olla muodikas, laiha ja seksikäs. Koko kansan pakkomielle seksikkyyteen on jopa varhaistanut nuorten tyttöjen kypsymistä. Tytöillä on koko ajan vähemmän ja vähemmän aikaa olla lapsi, ja heille tuputetaan pakkoa olla kaunis jo ennen murrosikää, ja iän myötä ulkonäköpaineet kasvavat entisestään.

Tilanne kauneusihanteen suhteen on loputtomalta tuntuva oravanpyörä. Jokainen tietää, että mallit kuvissa ovat liian laihoja, mutta silti pitää heitä yleisesti kauniina.

Totuus mediasta on, että naiset ovat pelkkiä epärealistisia kuvia ja aiheuttavat ja kasvattavat ryhmäpaineita, mutta yksikään yhtiö ei poista seksiä mainoksista, ellei kyseessä juuri ole tällaista viestiä eteenpäin vievä kampanja. Totuus todellisesta naisesta on, että jokainen itsevarma nainen on seksikäs, eikä laihuus tee naisesta todellisuudessa yhtään seksikkäämpää, kuin runsaasta. Väärän kuvan omaksuminen on tänä päivänä erittäin yleistä, ja siinä on kyse länsimaalaisen maailman sairaalloisesta himosta väärää ihmiskuvaa kohtaan.